kun tiesin, etten sua nää." Niin, tätä on nyt vaikea kirjoittaa, mutta ainakin yritän kirjoittaa.
Tänään on juuri tasan 3 vuotta, kun menetimme rakkaan ja ihanan Cindymme erittäin julmalla tavalla.
Cindy syntyi 22.8 1994 ja sain hänet luokseni 17.12.1994, joka oli onnellisin joululahjani. Saimme viettää Cindyni kanssa ihania aikoja yhdessä. Otin Cindylle kaverin Rosalindan, kun Cindy oli 2 vuotias. Ja kun Cindy täytti kolme vuotta, niin hän sai omat vauvelinsa, 5 ihanan suloista vauvelia, joita hän hoiti erittäin hyvin. Myöhemmin myös Rosalinda auttoi pentujen hoidossa mm. nuolemalla heitä. Jätin viidestä pennusta itselleni kaksi eli Justinan ja Unelman. Cindylle oli omat vauvelinsa hyvin rakkaita, mutta Rosalindan kasvaessa isommaksi Cindystä, niin hänestä tuli Cindyn erittäin hyvä kaveri ja olivat aina yhdessä lenkillä, kun taas Justina ja Unelma kävivät yhdessä elleivät olleet kaikki yhdessä.
Mutta näin vietimme aikaamme kaikki yhdessä ja meillä oli ihanaa aikaa. Kunnes 14.1.2006 oli rakkaamme viimeinen päivä, joka poismeno alkoi näin:
Mieheni lähti Rosalindan ja Cindyn kanssa lenkille, kuten tavallisestikin ja kun he tulivat kotiin, niin sydämessäni iski kuin veitsellä jotenkin. Ja Cindy lipoi huuliaan. Cindyn vointi alkoi huonota ja hän makasi pöydän alla, vaikka tavallisesti hän oli aivan vieressäni ruokapöydässäkin ollessamme. Hän oli väsyneempi ja yhtenä aamuna hän hyppäsi sängystä alas ja lysähti maahan. Silloin mieheni vei hänet lääkärille. Hänestä otettiin kaikki kokeet, mutta mitään sairautta ei löytynyt. Seuraavan päivänä taas hän meni huonommaksi ja taas uudestaan lääkäriin ja toisia lääkkeitä hänelle, jotka eivät nekään auttaneet. Sitten koitti lauantai 14.1.2006 ja olin laittanut Cindylle pehmeän korin, jossa hän sai levätä ja olla minun lähelläni. Hän hieman nosti päätään, joten mieheni vei hänet pihalle pissille. Mutta tuntui pahalta, kun seurasin häntä ikkunasta, kun hän ei meinannut pysyä jaloillaan. Ja kun hän tuli ovesta sisään pikkueteiseen, niin minä istuin jo odottamassa häntä ja näin kun hän lyyhistyi eteisen lattialle. Otin hänet syliini ja painoin sydäntäni vasten ja sanoin, että älä jätä meitä, rakas Cindy! Mutta siihen hän menehtyi, minun syliini, minun lämpimään syliini ja suukotteluuni. Pidin häntä kauan aikaa sylissäni ja mieheni tuli myös siihen lähellemme ja yhdessä me itkimme...itkimme ja itkimme. Itkustamme ei meinannut tulla loppua. Mutta sitten alkoi Justinakin ulista, joten silloin havahduimme, että hei, täällähän on muitakin surijoita. Kätkimme suuren surumme ja hoivasimme Cindyn pentuja Justinaa ja Unelmaa sekä Rosalindaa. Näin menetimme rakkaamme, sillä hän oli syönyt lenkkipolulla jonkun ihmisen tekemiä ja heittämiä myrkkymakkaroita. Samaan aikaan menehtyi myös muita koiria ja saimme kuulla, että pari vuotta aiemmin oli samanlaisia tapauksia eli outoja koirakuolemia. Kukaan ei vaan uskaltanut tuoda sitä julki, vaikka aiemmin poliisikin oli asiaa tutkinut.
Mutta me teimme Cindyn muistokonsertin eli soitimme Jamppa Tuomisen ihania lauluja kuten myös on Mä istun luona kappelin..., jotka kaikki laulut olivat hyvin hartaita ja kauniita. Mutta Cindyn muisto säilyy ikuisesti sydämissämme ja uurna kulkee aina kanssamme missä päin maailmaa olemmekin. Olemme siis ihmisen ilkeyden vuoksi menettäneet rakkaan Cindymme, joka voisi elää vieläkin yhdessä pentujensa kanssa. Mutta sydämissämme hän elää ikuisesti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti